Pyhiinvaelluksella Tverin luostareissa ja karjalaiskylissä
 

Heinäkuun lopulla 2010 olin hengellisenä matkanjohtajana pyhiinvaelluksella, joka suuntautui Venäjällä Tverin alueella sijaitseviin luostareihin ja karjalaisiin kyliin. Tukikohtana matkallamme oli suomalaissyntyisen Äiti Julianan johtama Pyhän Katariinan luostari, josta käsin teimme tutustumismatkoja muihin luostareihin ja kirkkoihin sekä tverinkarjalaisiin kulttuurikohteisiin.

Edellisen kerran olin ollut vastaavanlaisella pyhiinvaelluksella vuonna 2003, jolloin saatoin nähdä, miten suurella antaumuksella Tverissä on omistauduttu sekä aineelliseen että henkiseen jälleenrakentamiseen. Tuo jälleenrakennustyö jatkuu edelleen. Eräät hankkeet ovat jo toteutuneet, joitakin suunnitelmia ei ole vielä onnistuttu viemään päätökseen.

Pyhän Katariinan luostarin pääkirkko kellotorneineen on jo remontoitu, joidenkin muiden rakennusten kunnostaminen on parhaillaan käynnissä. Suunniteltua vanhainkotia ei varsinaisesti vielä ole saatu perustetuksi, mutta luostariin on otettu jo lukuisia vanhuksia, joiden hoidosta sisaret ovat sitoutuneet huolehtimaan. Uusina työmuotoina on aloitettu pyhäkoulun pitäminen lapsille ja nelivuotisten teologisten kurssien järjestäminen aikuisille.

Igumenia Julianan taustasta johtuen luostarissa käy erityisen runsaasti suomalaisia pyhiinvaeltajia. Juliana sanoo, että vastaisuudessakin heidät otetaan vastaan mielellään. Heinolasta kotoisin oleva Juliana, alkuperäiseltä nimeltään Kirsi Ritoniemi, on liittynyt ortodoksiseen kirkkoon opiskellessaan kirkkoslaavia ja venäjää Moskovan yliopistossa. Tuolloin hän omaksui ortodoksisen uskon, vihkiytyi myöhemmin nunnaksi ja tuli nimitetyksi luostarin johtajaksi.

Igumenia Juliana vakuuttaa, että jokainen, joka tulee luostariin murheiden painamana, saa sieltä hengellistä tukea ja rukouksellista apua. Luostarin perustehtävä nimenomaan on rukous ja yhteinen jumalanpalvelus. Sisaret uskovat, että niin kauan kuin on luostareita ja kirkkoja, niin kauan kuin rukoustulet palavat, Herra antaa uskovalle kansalle siunauksensa.

Käynti Orshan luostarissa

Pyhän Katariinan luostari on alkuaan ollut Tverin kaupungista parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevan Kristuksen taivaaseen astumiselle pyhitetyn Orshan luostarin ”podvorie” eli edustusto. Vasta vuonna 1996 hiippakunnan piispan, arkkipiispa Viktorin päätöksellä edustustosta tuli itsenäinen luostari, jonka johtajaksi Juliana nimitettiin.

Julianan johdolla vierailimme Orshan luostarissa ja sen lähettyvillä sijaitsevassa luostarin suojelijan pyhittäjä Savvatin kilvoitteluluolassa sekä sen yhteydessä olevalla pyhällä lähteellä, jossa saimme pyhitetyn veden välittämän siunauksen. 1300-luvulla perustettu alkuaan munkkiluostarina toiminut yhteisö muutettiin naisluostariksi 1900-luvun alkupuolella.

Neuvostovallan aikana luostari oli suljettuna, mutta avattiin uudelleen vuonna 1992, jolloin Juliana nimitettiin igumeniaksi. Hänen johdollaan aloitettiin jälleenrakennustyö. Hänen siirryttyä Katariinan luostarin johtajaksi vuodesta 1996 alkaen jälleenrakennustyötä on jatkanut uusi igumenia Äiti Eupraksia.

Vastavalmistuneen Kristuksen taivaaseen astumisen kirkon lisäksi luostarissa on kaksi tsasounaa, joista toinen on pyhitetty Johannes Kastajalle ja toinen Pyhälle Nikolaokselle. Joen rannassa venelaiturin päädyssä sijaitseva Nikolaoksen tsasouna on venäläisen yksityishenkilön kustantama. Sisaret kertoivat, että hän kävi usein luostarissa suurella veneellään, mutta valitteli, että veneen maihin vetäminen oli hankalaa. Siksi hän pyysi lupaa laiturin ja sen päätyyn suunnitellun huvimajan rakentamiseen. Igumenia antoi luvan, mutta ehdotti, että huvimajan sijaan rakennettaisiin tsasouna. Tällä tavalla laiturirantaan saatiin suosituksi kastepaikaksi tullut Pyhän Nikolaoksen tsasouna.

Orshan luostari ylläpitää orpokotia ja tyttöjen koulua, jossa on noin 30 oppilasta. He olivat päässeet etelään meren rannalle lomaa viettämään. Vain yksi kaksivuotias tyttö sai jäädä luostariin. Sisaret kertoivat, että tyttö osallistuu säännöllisesti jumalanpalveluksiin ja on jo oppinut kaikki liturgian laulut ulkomuistista laulamaan.

Edellä mainittujen luostareiden lisäksi pyhiinvaelluksemme kohteina olivat eräät Tverin kaupungin kirkot ja Kristuksen syntymälle pyhitetty naisluostari sekä noin 130 kilometrin päässä Tveristä sijaitseva Kashinin luostari, jonne nyt ensimmäistä kertaa otettiin vastaan suomalaisia pyhiinvaeltajia. Aterian yhteydessä lauloimme nimipäivää viettäneelle igumenia Varvaralle monia armorikkaita vuosia ja aterian jälkeen kävimme vuosi sitten edesmenneen edellisen igumenian Stefanidan haudalla, jossa rukoilimme hänelle iankaikkista muistoa.

Luostarin johtajan velvollisuuksien lisäksi nykyisellä igumenialla Varvaralla on kuuliaisuustehtävänä kirkonkellojen soitto, jonka hän on oppinut igumenia Julianan ohjauksessa. Hän antoi pyhiinvaeltajille näytteen soittotaidostaan. Seuraavalla matkallaan pyhiinvaeltajat lupasivat tuoda hänelle lahjaksi kuulosuojaimet.

Tverinkarjalaisten vieraina

Pyhiinvaelluksemme kahtena viimeisenä päivänä tutustuimme tverinkarjalaisten kirkolliseen elämään ja kulttuurikohteisiin. Lihoslavlin kaupungissa kävimme karjalaisten historiaa ja kansanperinnettä esittelevässä museossa ja vierailimme Vasilkin kylässä tverinkarjalaisen runoilijan Stanislav Tarasovin kodissa. Pari vuotta sitten julkaistiin Tarasovin karjalan- ja venäjänkielinen runokokoelma ”Oma randa”, jonka sain häneltä omistuskirjoituksella varustettuna.

Tarasovin runoteos kertoo paljon kokeneen karjalaisen kansanmiehen elämänfilosofiasta. Kirjan esipuheessa Tverin yliopiston opettaja ilmaisee ilon siitä, että kansan keskellä on vielä ihmisiä, jotka vaikeuksista ja arkipäivän turhuuksista huolimatta ovat säilyttäneet sielun puhtauden ja kyvyn nähdä kauneutta ympärillään olevassa maailmassa, kyvyn arvostaa elämää kaikissa sen ilmiöissä ja kyvyn puhua niistä runouden kielellä.

Stanislav Tarasov kertoi meille omasta elämästään sekä sukunsa ja kotikylänsä vaiheista. Hän esitteli myös hiljattain valmistuneen Pyhälle Nikolaokselle pyhitetyn tsasounan, johon arkkipiispa Leo oli kylässä vieraillessaan luvannut lahjoittaa kirkonkellot. Niitä vielä odotellaan.

Pyhiinvaelluksemme hengelliseksi kohokohdaksi muodostui vierailu Kozlovon karjalaiskylässä, jonka kirjastossa pidetyssä tilaisuudessa musiikkiohjelman lomassa kerrottiin tverinkarjalaisten historiasta ja nykyisestä tilanteesta. Tilaisuuden jälkeen matkalaiset majoitettiin karjalaisperheisiin, joissa oli tilaisuus saunomiseen ja saatiin nauttia perinteisestä vieraanvaraisuudesta.

Itselläni oli ilo majailla seurakunnan esimiehen, isä Dimitri Lihatsevin pappilassa. Sekä isä Dimitri että hänen vaimonsa Maria ovat syntyneet ja kasvaneet Moskovassa, mutta he pyysivät päästä työhön maaseudulle, jossa lasten kasvatus sujuisi helpommin. Heille on nyt siunautunut viisi lasta, joiden opetuksesta Moskovan yliopistosta valmistunut maatuska Maria huolehtii. Kylän koulussa käydään vain tentit suorittamassa.

Papin työstä isä Dimitrille ei makseta varsinaista säännöllistä palkkaa, joten perheen toimeentulo on ansaittava muulla tavalla. Pääasiallinen tulonlähde on karjanhoito. Tällä hetkellä pappilan navetassa on kymmenen lehmää.

Seuraavana aamuna, pyhiinvaelluksemme viimeisenä päivänä, kokoonnuttiin kylän vastavalmistuneeseen pappismarttyyri Aleksei Kozlovolaiselle pyhitettyyn kirkkoon rukouspalvelukseen. Vuonna 2000 kanonisoitu pappismarttyyri Aleksei oli viimeinen neuvostovallan aikainen seurakunnan esimies. Hän kärsi marttyyrikuoleman Stalinin toimeenpanemissa vainoissa vuonna 1937. Sen jälkeen seurakunta oli lakkautettuna, kunnes neuvostovallan romahdettua seurakunnallinen työ voitiin käynnistää uudelleen.

Rukouspalveluksen jälkeen pidettiin puheita ja vaihdettiin kuulumisia puolin ja toisin. Isä Dimitri muisteli vierailuaan Helsingin seurakunnassa tverinkarjalaisten delegaation mukana vuonna 2006. Hän kertoi myös pappismarttyyri Alekseista, jonka isä oli venäläinen jaäiti tverinkarjalainen. Niinpä jo lapsuudessaan Aleksei oppi karjalan kielen. ”Hän on edelleen seurakunnan esimies, minä olen hänen edustajansa ja jatkan hänen työtään”, totesi isä Dimitri.

Uskon, että tämä vierailu lujitti hengellistä yhteyttä suomalaisten ortodoksien ja Kozlovon seurakunnan välillä. Voi vain toivoa, että yhteydenpito jatkuu ja vahvistuu entisestään.

Tverinkarjalaisten kulttuurifestivaali

Rukouspalveluksen jälkeen pyhiinvaellus jatkui Lihoslavlin kaupunkiin, jossa osallistuimme tverinkarjalaisten kansallisen kulttuuriautonomian hallinnon järjestämään karjalaiseen kulttuurifestivaaliin. Juhlanäyttelyssä esiteltiin karjalaista käsityötaitoa ja muita kulttuuriperinteitä. Itse juhlan ohjelmassa puheiden lomassa oli karjalaista perinnemusiikkia ja kansantansseja.

Kaupungin suuri juhlasali oli ääriään myöten täynnä iloista ja värikkäästi pukeutunutta karjalaista väkeä. Festivaaliin osallistui edustajia myös Venäjän Karjalasta ja mm. Marin tasavallasta. Pyhiinvaeltajaryhmämme otettiin vastaan Suomen karjalaisten edustajina ja kutsuttiin festivaalin päätteeksi aluehallinnon päämiehen tarjoamalle juhla-aterialle.

Osallistuminen festivaaliin ja vierailut kulttuurikohteisiin vahvistivat uskoa karjalaisuuden valoisaan tulevaisuuteen. Tverinkarjalaisten historia on eräänlainen sankaritarina. Satojen vuosien ajan tämä venäläisen väestön keskellä elänyt pieni vähemmistö on säilyttänyt omaleimaisuutensa ja elinvoimaisuutensa.

isä Veikko Purmonen

Pyhän Nikolaoksen tsasouna Orsan luostarissa on suosittu kastepaikka

Tverin karjalainen Stanislav Tarasov esittelee julkaisemansa runokirjan isä Veikko Purmoselle

(kuvat Seija Väre)

Tverissä karjalainen kulttuuriperintö säilynyt elinvoimaisena
 

Vaikka nykyään lähes kaikki Tverin karjalaiset ovat jo omaksuneet venäjän kielen jo sopeutuneet venäläiseen elämäntapaan, he ovat monista vaikeuksista huolimatta pyrkineet säilyttämään myös oman kielen ja kulttuuriperinteet. Neuvostovallan aikana karjalaisväestö muiden kansallisten vähemmistöjen tavoin 1930-luvun lopulta lähtien joutui syrjinnän ja suoranaisen vainon kohteeksi. Karjalan kielen opetus kiellettiin ja jopa oppikirjat hävitettiin.

Seurauksena oli karjalaisten lukumäärän radikaali pieneneminen. Kun 1930-luvun lopulla tverinkarjalaisia tilastojen mukaan oli noin 150.000, vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan heitä oli vain noin 15.000.

Neuvostovallan romahdettua valtiovalta ryhtyi tukemaan etnisiä vähemmistöjä. Sen seurauksena myös karjalan kieli ja kulttuuri alkoivat vähitellen elpyä. Vuonna 1990 perustettiin tverinkarjalaisten kulttuuriseura ja Budapestin maailmankongressissa 1991 tverinkarjalaiset virallisesti hyväksyttiin suomalais-ugrilaisten kansojen perheeseen.

Vuonna 1996 Venäjän federaatiossa tuli voimaan laki kansallisesta kulttuuriautonomiasta. Sen nojalla 1997 syntyi tverinkarjalaisten kansallinen kulttuuriautonomia. Autonomian hallinnon puheenjohtajana on vuodesta 2009 toiminut Nikolai Turitsev ja karjalan kieleen liittyvistä kysymyksistä on vastannut Tverin yliopiston opettaja Zoja Turitseva.

Autonomian tarkoituksena on karjalan kielen, kulttuurin, perinteiden ja tapojen vaaliminen. Karjalan kielen opetus on palautettu kouluihin ja oppikirjoja on julkaistu. Mm. 1998 julkaistiin Zoja Turitsevan laatima karjalankielinen lukukirja ”Armas sana”.

Tverinkarjalaista kulttuurityötä tukemaan on Suomessa vuonna 1993 perustettu Tverinkarjalaisten ystävien yhdistys, jonka toimintaan suomalaiset ortodoksit voivat antaa oman panoksensa. Heidän erityistehtävänään voisi olla nimenomaan tverinkarjalaisten kirkollisen työn tukeminen.

isä Veikko Purmonen