Omatoimimatka Tveriin 15.-20.8.2019
 

Tverin kaupunki on nykyisellään noin 400.000 asukasta käsittävä taajama 170 km Moskovasta luoteeseen.

Tverin luoteis- ja pohjoispuolelle melko laajalle alueelle on joskus 1600-luvulla siirtynyt (siirretty/houkuteltu) karjalaista väestöä. Erään tiedon mukaan suomenkielisiä karjalaisia muutti alueelle noin 20.000. Vuoden 1926 tilaston mukaan Tverissä asui noin 250.000 suomen- ja venäjänkielistä karjalaista.

Siirtymiseen lienee ollut ainakin kolme syytä:
- sodat, joitten jalkoihin karjalaisväestö usein joutui
- Tsaari oli huomannut, että talonpoika on tehokkaampi ruuan tuottaja kuin maaorja. (Moskovan ruokahuolto)
- käytettiinpä verovapauttakin houkuttimena

Joka tapauksessa siirtymä jo matkana on huikea.

Vesireitit johdattelivat matkaajat Volgalle asti.

Karjalaiset asuttivat seudun väljästi ja melko laajasti. Peltomaat olivat kivettömiä ja viljavia.

Teimme omatoimimatkan Tveriin 15.-20.8.2019.

Monien sattumusten ja loppujen lopuksi tuttavani soiton kautta minäkin pääsin tälle huikean hienolle ns. erilaiselle Venäjän matkalle mukaan. Meitä oli ryhmässä vain seitsemän henkilöä. Venäjän kielellä hyvin toimeentulevia oli kolme. Eestinkielisiä kolme, Suomi ja Savo oli kaikkien yhteiskieli ja tietenkin Lontoon murre.

Lensimme Seppo Kuljun kanssa Kajaanista Helsinkiin, josta liityimme ryhmään ja jatkoimme Aeroflotilla Moskovaan. Moskovasta vuokrasimme tilataksin, jolla porhalsimme Tver-hotelliin Tverin kaupunkiin. Hotelli oli neukkuaikainen, mutta tyylikkäästi modernisoitu. Henkilökunta oli kielitaitoista ja palvelut mahtavat, varsinkin upea keittiö antimineen. Huoneet olivat tilavia ja korkeita. Meidät yllätti, suomalaistyylinen, väljä, erillinen sauna, uima- ja kylmäaltaineen.

Saunakin esiteltiin viimeisen päälle. Pukumies nappaskenkineen neuvoi juurta jaksain, että nautintomme olisi täydellinen.

Tutustutimme itsemme Tveriin. Kirkot olivat komeasti entisöity. Yhdellä silmäyksellä Volgan risteilylläkin saattoi nähdä samanaikaisesti viisikin kirkkoa kullattuine kupoleineen.

Vierailimme keskellä kaupunkia sijaitsevassa Pyhän Katariinan luostarissa ja kuinka ollakaan luostarin Igumeniana (johtajana) oli suomalaissyntyinen Heinolasta kotoisin oleva Äiti Juliana (Kirsi Ritoniemi). Hän oli nuorena luterilaisena mennyt opiskelemaan Moskovaan ja ortodoksisen kirkkokuorolaulun kautta liittyi seurakuntaan ja varmaankin taitojensa ansiosta kutsuttiin myöhemmin luostarin johtoon.

On erikoista, että venäläisen luostarin johdossa on Suomen kansalainen.

Äiti Juliana on arvostettu henkilö Venäjällä.

Kävimme myös Orsan luostarissa, kaupungin toinen naisluostari, jolla oli karjataloutta ja eräänlainen tyttökoulu, johon otettiin täyshoitoon erilaisista lähtökohdista lapsia auttamismielessä. Luostarit elävät kansan keskellä ja auttavat kaikkia, mihin voimavarat riittävät.

Varsinainen karjalainen kosketus kansaan saatiin Tolmatsin kylän Kalitkan piirakkajuhlassa.

Aloitimme juhlan kylän kirjaston pihalla, jossa saimme paljon ohjelmaa suomeksi ja venäjäksi.

Vaelsimme kadun kulman taa koulun pihaan, jonka vastapuolella oli kylätalo, piirakkakesteineen.

Meitä neuvottiin menemään taloon. Ennen sitä kaulaamme aseteltiin komea lappu, jossa teksti venäjäksi KUNNIAVIERAS.

Senkö syytä lie ollut, kohtelu oli ylenpalttista.

Nautimme piirakat ja tsäijyt. Meitä palveli kylän koulun englanninkielen opettaja, joka puhui Venäjän ja Englannin lisäksi hyvää suomea. Siirryimme varsinaiselle juhla-areenalle, joka oli kilometrin päässä suurella niitetyllä pellolla. Kansaa valtavasti ja markkinamiehetkin olivat tilaisuutensa hoksanneen tulleen. Satoja metrejä pitkä kojurivistö kiersi koko juhlakentän.

Ohjelma-areena oli korkea lava katettuna. Vieressä sijaitsi iso videonäyttö.

Kansaa tuli ja meni samoin kuin runsas ohjelma soljui tuntikausia.

Kansallispukujen väriloisto oli erikoisen näyttävä. Alueella ei saanut myydä olutta tai muitakaan turvokkeita. Kansa käyttäytyi oikein juhlavasti ja siivosti. Mutta säännöllekin löytyi myöhemmin poikkeuksia.

Suomenkielinen ohjelman juonto oli olemassa, mutta havaintojeni mukaan muutaman sanan jälkeen se luontevasti kääntyi venäjäksi.

Kaulassani roikkuvaa lappua hipeloitiin ja käänneltiin oikein päin tuulen sotkettua sen nurin. Lopuksi sanottiin jotain venäjäksi ja käden puristus päälle.

Ihastuttavan lämmin tunnelma ja suuren juhlan meinigit.

Tapasimme juhlissa suomalaisretkikunnan, joka oli tullut omalla autolla Pietarin kautta. Heidän kanssaan kiertelimme vanhoissa karjalaiskylissä.

Siirryimme Nilon munkkiluostariin kahdeksi viimeiseksi matkavuorokaudeksi.

Luostari sijaitsee saarella ja käytännössä täytti sen kokonaan. Aiemmin sille tultiin veneillä ja laivoilla, nykyisin pengertietä ja siltaa pitkin autoilla.

Vanhan ajanlaskun mukaan luostari vietti viimeisiä paastonajan päiviään. Se näkyi pitkinä palveluksina kirkossa ja aterioiden askeettisuutena.

Luostari yllätti meidät. Liekö meillä olleet edelleen kunniavieras-laput kaulassa, vai mistä johtuikaan? Meillä oli sviittitason huipputilavat ja korkeat huoneet. Meistä pidettiin erityisen hyvää huolta. Istuessamme Sepon kanssa penkillä pihan laidalla huilaamassa, tuli hotellimme vastaanotosta vastaava nainen kysymään:
- onko kaikki hyvin?
Saatuaan myönteisen vastauksen, suuntasi kulkunsa kirkkoon, jossa paastoajan palvelus toimi lähes jatkuvana. Pyhiinvaeltajia tuli ja meni.

Samainen henkilö auttoi meitä syntyneessä pulmassamme, josta muille emme kertoneet.

Ruokailimme veljestön kanssa samassa tilassa. Ruokailuun kutsuttiin kellon soitolla (munkki kilkutteli pientä käsikelloa).

Siirryttiin ruokasaliin, ruokarukous ja ruokailu, joka päättyi viidentoista minuutin päästä. Kello soi ja munkit lähtivät tahoilleen. Meillä, turisteilla, oli lupa jatkaa kesken jäänyttä ateriointiamme.

Paastoaterioilla ei rasvaa näkynyt, ei lihaa eikä juuri kalaakaan, mutta hyvää ruoka oli, josta seurasi kevyt olo.

Ruuan päälle tarjottiin vaaleaa tai tummaa luostarin luomuteetä. Ihastuin tummaan teehen ja sitähän käytiin jahtaamaan. Luostarin kahviossa sitä myytiin, mutta vaan muki kerrallaan ja myyjä painotti, ettei sitä myydä mukaan.

Sepon kanssa emme hellittäneet, vaan käännyimme vastaanoton naisen puoleen. Jotenkin saimme asiamme selvitetyksi ja vielä hoidimme varmuudeksi homman Urmaksen upealla Venäjän osaamisella.

Nainen ei virkkanut mitään, hymyili vaan salaperäisesti.

Olimme muskeliveneellä kiertelemässä luostarisaarta ja laajemmaltikin vesistöä lähes tunnin ajan. Palattuamme veneretkeltä kurkin sviittimme avainta tiskin alta (sekin oli tiskinalustavaraa). Vastaanoton nainen nosti kaksi isoa pussia mustaa teetä tiskille. Kysyin hintaa - ei maksa mitään! Palsoi pasiba! (suuret kiitokset).

Päätimme Sepon kanssa, ettei virketa muille mitään, sillä nainen olisi joutunut ylimääräiseen ponnistukseen hankkiessaan koko sakille ilmaiset teeainekset.

Lähtöaamu koitti ja meitä oli saattelemassa matkalle luostarin nuori varajohtaja (johtajalle oli tullut pikakiireitä). Luostarissa ei tarjota yleensä aamupalaa, mutta meille tarjottiin runsas ja monipuolinen ateria.

Varajohtaja siunaili meidät matkalle ja lahjoitti jokaiselle pienet pussit luostarin omaa teetä muitten lahjuksien lisäksi.

Nostelimme matkalaukkumme autoon ja suuntasimme moottoritielle kohti Moskovan lentokenttää. Automatka taisi onnistua kahden pysähdyksen taktiikalla.

Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen ja meillä ei ole Moskovan patriarkaatin kanssa rukousyhteyttä.

Se hankaloittaa jonkin verran kirkkojen yhteistoimintaa. Mm. luostarin johtaja olisi antanut vain yhteisen siunauksen, mutta ei muuta. Jostain syystä ehtoollisella käynti suomalaisille hyväksyttiin.

Nilon munkkiluostarissa sanottiin olevan 60 munkkia, 120 kissaa ja 95 talkootyön tekijää.

Miesluostarilla on selvästi hyvät yhteydet talouselämän vaikuttajiin. Kunnostus on vaatinut rutkasti ruplia ja niitä on saatu. Veljestöön on tullut jäseniä ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Seitsemänkymmenen rappiovuoden jälkeen luostari taas kukoistaa.

Naisluostarit ovat selkeästi heikommassa asemassa, mutta eivät nekään huonossa jamassa. Naisia pyrkii suhteessa vähemmän luostareihin Venäjällä kuin miehiä.

Neuvostoaikana ajettiin alas kaikki luostarilaitokset pois lukien Petserin luostari. Aivan Eestin kaakkoiskulmalla rajan tuntumassa sai luostari toimia koko ajan keskeytymättömästi.

Kirkoista tuli monesti viljavarastoja, kulttuuritaloja, elokuvateattereita jne.

Nykyisellään Venäjällä kirkko edustaa toista valtiomahtia, tärkeä hallintokanava Putinille. Joka päivä nousee liki kolme kirkkoa. Kansa jo ihmettelee, mihin niitä kaikkia tarvitaan?

Osallistujat:
Anneli Tamme VLY (Venäjän luostarien ystävät yhdistys, sihteeri) Matkanjohtaja.
Martti Issakainen VLY puh.joht.
Urmas Roos (Eestiläinen, hänen yhteyksillään oli merkittävä osuus matkamme onnistumiseksi)
Almar Maildla
Maria Keihäs
Seppo Kulju
Juhani Mantsinen, matkakertomuksen kirjoittaja